Tässä
mä istun, mustassa Volvossani. Kaverit siteerasivat sitä aiemmin kunnon
poikamiehen kaaraksi. Nyt takakontissa lojuu vaippapaketti ja toinen takapenkki
on varattu isolle turvaistuimelle. Mitenköhän tähän päädyttiin? Vielä hetki
sitten laahustin koulun käytäviä, mietin mitä pitsaa söisin ja piirtelin
tarkoituksettomia sydämiä PostIt-lapuille.
Olisikohan nyt esittelyn paikka? Olen 18-vuotias
poika/mies – vai miksihän sitä pitäisi itseään kutsua? Kannan
seitsemänkirjaimista nimeä, mutta täällä blogissa esittäydyn pelkkänä ”J”:nä. Wannabe
salamyhkäinen. Tällä hetkellä viimeistelen lukiotani ja kevään lopussa koittaa yksi
elämän suuria kohokohtia, lakkiaiset. Se ei ole kuitenkaan ainoa suuri muutos
elämässäni tällä hetkellä.
Täytyy kyllä myöntää, että olen ihminen, joka on
aina ollut todella epävarma itsestään. Ihminen, jota on kiusattu läpi lapsuuden.
Ja ennen kaikkea ihminen, joka kuvitteli kulkevansa tämän matkan yksin hautaan
asti. Enkä puhu sellaisesta epävarmuudesta, että kyhjöttäisin yksin nurkassa. Enkä
puhu sellaisesta epävarmuudesta, että se lamauttaisi minut täysin. Puhun
epävarmuudesta sen suhteen, että löytäisinkö muka ikinä sellaista ihmistä, joka
hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Joka uskaltaisi olla yhtä outo ja
erilainen kuten minä.
Nykyään tuntuu, kun katson omaa ikäluokkaani
koulussa, että kuumimmat puheenaiheet poikien keskuudessa ovat, että kuka höyläsi
ja ketä, kuka kesti viinaa parhaiten ja millä automerkillä saisi eniten ”naisia”.
Tytöt taas pyörivät omissa pienissä porukoissaan kikatellen kilometrien
pituisten ripsien kanssa ylilyhyillä hameilla ja päät täynnä tyhjiä
tulevaisuuden suunnitelmia. Näenkö itseäni sulautumassa porukkaan? En. Minä
olen se poika, joka nappaa aamulla ensimmäisen t-paidan hyllystä. Se, joka
iskee lenkkarit jalkaan niiden mukavuuden takia. Se, joka keskittyy
kartoittamaan rahaa turvallista perheautoa varten. Olen se tyyppi, joka jaksaa
jutella ihmisille yhteisen sovun vuoksi, pidättäytyä baari-illoista
varjellakseni omaa terveyttä ja minä olen se tyyppi, joka jaksaa odottaa sitä,
että Se oikea kävelee vastaan.
Ei siinä mitään. Kyllä multa rohkeutta löytyy iskeä
se puhelinnumero kassaneidin käteen, pyytää luokkatoveria treffeille tai
tanssia baarissa jonkun tuntemattoman kanssa. Mutta en halua. En kaipaa
elämääni muutaman kuukauden suhteita, yhden yön juttuja, enkä bilettävän opiskelijan
elämää. Se mitä kaipaan, on pysyvyyttä, turvattua tulevaisuutta ja
elokuvamaiseen tapaan aitoa rakkautta. En tiedä onko se mahdollista, mutta se
tekeekin minusta erilaisen, että uskon siihen vahvasti.
Muutama kuukausi sitten löysin tytön, joka on minua
hieman vanhempi ja karusti sanottuna elämässä kokeneempi. Rakastuminen tapahtui
spontaanisti, molemmat ymmärsimme toisiamme todella hyvin ja lopulta päädyimme
yhteen. Suhteestamme erilaisen tekee se, ettei meitä olekaan kaksi vaan kolme. Tytöllä
– tyttöystävälläni, on kaksivuotias
pieni poika edellisestä suhteestaan, joten sehän tekee musta vähän kuten isän.
