#1 Eka postaus

Tässä mä istun, mustassa Volvossani. Kaverit siteerasivat sitä aiemmin kunnon poikamiehen kaaraksi. Nyt takakontissa lojuu vaippapaketti ja toinen takapenkki on varattu isolle turvaistuimelle. Mitenköhän tähän päädyttiin? Vielä hetki sitten laahustin koulun käytäviä, mietin mitä pitsaa söisin ja piirtelin tarkoituksettomia sydämiä PostIt-lapuille.

Olisikohan nyt esittelyn paikka? Olen 18-vuotias poika/mies – vai miksihän sitä pitäisi itseään kutsua? Kannan seitsemänkirjaimista nimeä, mutta täällä blogissa esittäydyn pelkkänä ”J”:nä. Wannabe salamyhkäinen. Tällä hetkellä viimeistelen lukiotani ja kevään lopussa koittaa yksi elämän suuria kohokohtia, lakkiaiset. Se ei ole kuitenkaan ainoa suuri muutos elämässäni tällä hetkellä.

Täytyy kyllä myöntää, että olen ihminen, joka on aina ollut todella epävarma itsestään. Ihminen, jota on kiusattu läpi lapsuuden. Ja ennen kaikkea ihminen, joka kuvitteli kulkevansa tämän matkan yksin hautaan asti. Enkä puhu sellaisesta epävarmuudesta, että kyhjöttäisin yksin nurkassa. Enkä puhu sellaisesta epävarmuudesta, että se lamauttaisi minut täysin. Puhun epävarmuudesta sen suhteen, että löytäisinkö muka ikinä sellaista ihmistä, joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Joka uskaltaisi olla yhtä outo ja erilainen kuten minä.

Nykyään tuntuu, kun katson omaa ikäluokkaani koulussa, että kuumimmat puheenaiheet poikien keskuudessa ovat, että kuka höyläsi ja ketä, kuka kesti viinaa parhaiten ja millä automerkillä saisi eniten ”naisia”. Tytöt taas pyörivät omissa pienissä porukoissaan kikatellen kilometrien pituisten ripsien kanssa ylilyhyillä hameilla ja päät täynnä tyhjiä tulevaisuuden suunnitelmia. Näenkö itseäni sulautumassa porukkaan? En. Minä olen se poika, joka nappaa aamulla ensimmäisen t-paidan hyllystä. Se, joka iskee lenkkarit jalkaan niiden mukavuuden takia. Se, joka keskittyy kartoittamaan rahaa turvallista perheautoa varten. Olen se tyyppi, joka jaksaa jutella ihmisille yhteisen sovun vuoksi, pidättäytyä baari-illoista varjellakseni omaa terveyttä ja minä olen se tyyppi, joka jaksaa odottaa sitä, että Se oikea kävelee vastaan.

Ei siinä mitään. Kyllä multa rohkeutta löytyy iskeä se puhelinnumero kassaneidin käteen, pyytää luokkatoveria treffeille tai tanssia baarissa jonkun tuntemattoman kanssa. Mutta en halua. En kaipaa elämääni muutaman kuukauden suhteita, yhden yön juttuja, enkä bilettävän opiskelijan elämää. Se mitä kaipaan, on pysyvyyttä, turvattua tulevaisuutta ja elokuvamaiseen tapaan aitoa rakkautta. En tiedä onko se mahdollista, mutta se tekeekin minusta erilaisen, että uskon siihen vahvasti.

Muutama kuukausi sitten löysin tytön, joka on minua hieman vanhempi ja karusti sanottuna elämässä kokeneempi. Rakastuminen tapahtui spontaanisti, molemmat ymmärsimme toisiamme todella hyvin ja lopulta päädyimme yhteen. Suhteestamme erilaisen tekee se, ettei meitä olekaan kaksi vaan kolme. Tytöllä – tyttöystävälläni, on kaksivuotias pieni poika edellisestä suhteestaan, joten sehän tekee musta vähän kuten isän.